Ovi avattiin ja tomera naisääni ilmoitti laivan saapumisesta satamaan. Väsytti ihan hemmetisti ja kapinoin ajatusta vastaan, että pitäisi nousta ylös lämpöisestä vuoteesta. Ajattelin, että nyt olin sitten uudessa kotimaassani, siis jätkä ylös ja liikenteeseen. Tajusin vasta hetken päästä, että Reinon punkka oli tyhjä, mutta äijän tavarat lojuivat omien kantamusteni vieressä. Äijä on varmaan aamukahvia nauttimassa. Harjatessani hampaitani mieleeni palasi Reinon nyyhkytys ja hetken jo ajattelin, että onko äijä sukeltanut yöllä kannelta mereen. Pidin ajatusta naurettavana. Ei Reinon kaltaiset itserakkaat ihmiset tapa itseään. Reino potee morkkista, lipittää aamukahvia laivan buffetissa ja odottelee mun poistumista hytistä.
Katselin ihmisten pakonomaista tarvetta päästä ensimmäisenä laivasta pihalle. Mitä ne oikein menettää, jos ne joutuu odottamaan 10 minuuttia kauemmin laivassa? Laivan uloskäyntien eteen pakkautuneet ihmismassat toivat mieleen kevätlaitumelle pääsyä odottavan karjalauman. Meikäläinen jatkoi huoletonta maailmanmiehen roolia ja istahdin tupakkapaikalle poukkoilevaa karjalaumaa ylimielisesti katsellen.
Poltettuani pari tupakkaa, tuumasin tilanteen jo rauhoittuneen ja ladun olevan vapaana. Otin kantamukseni ja lähdin maleksimaan laivasta ulos. Teki mieli käydä vielä hytissä tarkistamassa, että oliko Reinon kassit häipyneet. En kuitenkaan käynyt.
Rullaportaat laskivat terminaalista ulos johtaville oville ja erotin ulkona pylvästä vasten nojaavan Pakarisen. Tuli helpottunut olo. Astuin ovesta ulos ja tervehdin mielessäni Tukholmaa. Pakarinen lähti tulemaan kohti. Ensin nyökättiin kuin Eastwoodin länkkäreissä ja sitten käteltiin.

- Sä olet nyt sitten siirtolaisperkele, Pakarinen sanoi.

- Taidan olla, myöntelin ja yritin peitellä ylpeyttäni.

- Jätkät ne vaan porskuttaa, yritin heittää rennosti.

- Niin tekee.

Pakarinen selitti, että mennään bussilla ensin T-centraliin ja siellä vaihdetaan kulkuneuvoa ja otetaan Orient Express. Katsottuani kysyvästi Pakariseen tämä selitti minulle, että sinistä tunnelbana-linjaa Hjulstaan kutsuttiin Orient Expresseniksi ja syy selviäsi minulle kuulemma aika nopeasti.

 

Tukholma

Nousimme bussiin. Pakarinen oli ostanut minulle etukäteen kolmen päivän matkakortin. Talo kuulemma tarjosi. Otin paikan ikkunan vierestä. Kaikki tuntui jotenkin epätodelliselta. En kai kaikista pohdinnoistani huolimatta ollut vielä sisäistänyt, että nyt ei oltu päivä Tukholmassa-risteilyllä. Katselin vaitonaisena kauniiksi kehutun Tukholman heräämistä uuteen päivään.

- Kun tullaan T-centraliin, niin otetaan siellä kahvit ja haukataan aamupalaa.

Nyökkäsin hyväksymisen merkiksi. Huomasin etten ollut juttutuulella, väsytti.

- Tässä kohtaa jätkät nousee pois, sanoi Pakarinen ja tempaisi toisen kassini olalleen.

Loikkasin Pakarisen perässä bussista pihalla. Tämä lähti heti porhaltamaan maan sisään laskeutuviin rullaportaisiin ja minä seurasin perässä. Rullaportaita laskeutuessa nenään tuoksahti virtsan haju. Portaitten alapäässä makasi mytty, josta arvelin hajun tulevan. Ohitimme mytyn, joka oli ilmeisesti nainen. Voi piruparka, ajattelin.
Kaaos, oli ensimmäinen ajatukseni, kun saavuimme varsinaisen asemarakennuksen käytäville. Minun mielestäni valtava määrä ihmisiä poukkoili ympäriinsä ja kaikilla tuntui olevan tuli perseen alla. Jäin auttamattomasti muiden jalkoihin ja tönittäväksi, kun tallustin omaan hämäläiseen tyylini. Ei jumalauta, mitä touhua? Ihmisten menemisessä ja tulemisessa ei ollut mitään tolkkua, tyyliin vasenta ja oikeata kaistaa. Törmäiltiin, väisteltiin ja mua vitutti. Pakarinen edelläni nyökkäsi päällään vasemmalle ja minä yritin pysyä perässä. Tultiin kahvioon ja pyysin Pakarista hoitamaan tilauksen ja istahdin itse lähimmälle vapaalle tuolille.
Katselin kahvilan vitriinejä, jotka esittelivät pulla –ja leipätarjontaansa. Mietin, etten osaisi tilata niistä ainoatakaan ruotsinkielellä ja huomasin, että viittomakielellä Pakarinenkin tilauksen suoritti.
Pakarinen tuli tarjottimen kanssa pöytään ja aloin heti kiroamaan äskeistä kokemustani. Pakarinen selitti, että liikut aamulla, päivällä tai illalla, niin ihmisten kiire on aina sama. Haukkasin nälkäisenä sämpylääni ja katselin ihmisten ryntäilyä. Mihin hemmettiin niillä on kiire? Pakarinen sanoi, että se on sitä suurkaupungin sykettä. Mä tunsin sykettä ainoastaan ohimossa. Kahvikin maistui pahalle. Kahviossa sai sentään polttaa ja pistin palamaan. Laskin jäljellä olevia tupakoita ja silloin vasta tajusin, että olin unohtanut käydä laivassa verovapailla ostoksilla. Mikä saapas, soimasin itseäni. Syke ohimossa tihensi tahtiaan ja jätkämäisyys oli poissa. Lähinnä olin pikkupoika, jonka teki mieli heittäytyä lattialle sätkimään kiukkunsa vuoksi.

- Heitetään sun kassit kämpille ja lähdetään sitten tervehtimään tulevaa työnantajaasi.

- Ok, vastasin enkä yrittänytkään peitellä ärtyneisyyttäni.

Takaisin massojen keskelle ja mä päätin, että yksikään runkkari ei enää tuu mua töniin. Ohitimme hampurilaisravintolan ja mulle tuli mieleen elokuva Rankka päivä. Tunsin olevani Michael Douglasin hengenheimolainen.
Sitten laskeuduttiin monta kerrosta alaspäin ja yritin samalla painaa karttamerkkejä mieleeni. Käveltiin laituria pitkin ja katselin tunnelbanaa odottavia kanssamatkustajiani. Valotaulussa luki: Hjulsta 6min. Katsellessani ihmisiä ympärilläni uskoin tietäväni miksi tätä linjaa kutsuttiin nimellä Orient Express. Pakarista lukuunottamatta ei vaaleata ihonväriä näkynyt.
Juna sukelsi tunnelin pimeydestä laiturille. Vaunussa oli hyvin tilaa ja eiku persettä penkkiin, kuten Pakarinen asian ilmaisi.
Juna pysähteli asemilla ja minä yritin painaa nimiä mieleen. Ihmisiä tuli ja meni. Pakariselle tuli tarve pieraista.

- Vihreätä voimaa, se sanoi ja nosti takapuoltaan penkistä.

Mua hävetti helvetisti, mutta käytävän toisella puolen istuva tumma kolmikko hörähti nauramaan. Pakarinen nyökkäsi niille hyväksyvästi ja sitten nauratti jo meikäläistäkin.
Rinkeby, kuului kaiuttimista. Pakarinen kertoi, että tämä oli Ruotsin pahamaineisin paikka yhdessä Malmön Rosengårdin kanssa.

- Seuraavana on sitten Tensta, eli meidän majapaikka. Kait illalla lähdetään sitten käymään Rinkebyssä, Pakarinen kysyi.

Nyökkäsin, tosin hieman epävarmana vaikka tiesin meidän kummankin olevan jännitysholisteja.